Niskoittelevaa virkakuntaa ja elämää arkkipiispan naapurissa

Vaikka pääkaupunki keisarillisella päätöksellä siirtyikin Helsinkiin vuonna 1812, eivät suinkaan kaikki keskeiset valtiolliset instituutiot puhumattakaan muusta yhteiskunnasta siirtyneet riemusta kiljuen uuteen pääkaupunkiin. Helsinki oli alle kymmenentuhannen asukkaan linnoituskaupunki, jossa ei juurikaan ollut pääkaupungilta edellytettyjä puitteita tai palveluja. Suuri osa Helsingin asukkaista asui Viaporissa (eli Suomenlinnassa) ja elinkeinot liittyivät merkittävältä osin saaren toimintaan. 

Ensin piti siis rakentaa huima määrä uusia rakennuksia keskushallintoa varten, joka muuttaisi vähitellen kaupunkiin sopivien tilojen valmistuessa. Monet suhtautuivat muuttoon epäilevästi. Olihan Turku vuosisatojen ajan ollut maan kulttuuri- ja seurapiirielämän kiistaton keskuskaupunki. Helsinki oli puolestaan perifeerinen ja Turkuun nähden kehittymätön kirkonkylä, jossa vuosisadan alussa oli riehunut tuhoisa suurpalo tuhoten suuren osan rakennuskannasta. 

Turku pysyikin Suomen suurimpana kaupunkina aina 1840-luvulle asti. Kreivi ja salaneuvos Carl Erik Mannerheim, joka toimi ensimmäisenä Suomen suuriruhtinaskunnan senaatin talousosaston varapuheenjohtajana, eli pääministerinä, kommentoi muistelmissaan, että pääkaupungin siirtäminen Turusta Helsinkiin oli virhe, johon olivat vaikuttaneet suomalaiset "onnenonkijat ja projektimaakarit". Liekö sitten sen kunniaksi Eerikinkatu Helsingissä nimetty salaneuvoksen mukaan...

Hallituskonselji kokoontui Aurajoen varrella sijainneessa ns. Richterin talossa aina vuoteen 1819. Nykyisinkin talossa huolehditaan julkisista eduista.

Joka tapauksessa muuttovalmistelut etenivät verkkaisesti. Esimerkiksi Senaatin muutto-operaatio aloitettiin kevättalvella 1819. Sitä ennen kokoonnuttiin väliaikaisissa tiloissa Turussa. Ruotsista saadut Suomea koskevat historialliset asiakirjat tuotiin rekikelillä Helsinkiin. Senaatin virkamiehet perheenjäsenineen kasvattivat Helsingin väkilukua kerralla viidenneksen. 

Keisarillisen Akatemian muutto toteutui vasta Turun palon jälkeen vuonna 1828. Toiminta käynnistyi väliaikaisissa tiloissa ja mukana Turusta seurasi suurin piirtein henkilökunnan lisäksi palosta pelastetut Akatemian juhlasalin kateederi ja pääovet, mitkä edelleen kuuluvat Helsingin yliopiston juhlasalin sisustukseen Senaatintorilla.

Kaikki instituutiot eivät koskaan siirtyneet Helsinkiin syystä tai toisesta. Ehkä tunnetuin esimerkki on Suomen evankelis-luterilaisen kirkon pääpaikka. Arkkipiispan virkapaikka sijatsee Turussa Piispankadulla ja luterilaisen kirkon pääkirkkona palvelee Turun tuomikirkko. Myös kirkon ylintä päätösvaltaa käyttävä kirkolliskokous kokoontuu Turussa. Tosin on todettava, että monessa muussakin maassa kirkon pääpaikka poikkeaa pääkaupungista. Belgiassa se sijaitsee Mechelenissä, Ruotsissa Upsalassa ja Englannissa Canterburryssa.

Arkkipiispan virka-asunto Piispankadulla.

Täytyy muuten todeta nykyisen arkkipiispan ansioksi, että hän osallistuu esimerkillisen aktiivisesti oman kaupunginosansa asukastoimintaan. Olemme sattumoisin miltei naapureita ja asumme saman asukasyhdistyksen alueella. Kesäkuussa järjestetyssä perinteisessä puistotapahtumassa istui arkkipiispa puolisoineen eturivissä ja avasi kunniavieraana koko tapahtuman. Selvisi mm., että kukin viranhaltija on istuttanut omat tammensa arkkipiispan virka-asunnon puutarhaan. Kari Mäkisen istuttamat taimet ovat lähtöisin itsensä Pietari Kalmin vuonna 1760 istuttamasta naaupuritontin komeasta tammesta.

Pietari Kalmin tammen jälkeläinen?

Arkkipiispan avauspuhe menossa.

Pieni toivomus arkkipiispan esikuntaan: virka-asunnon puutarhan joenpuoleinen kasvusto on päässyt pahasti villiintymään ja pusikoitumaan - olisiko mahdollista raivata sitä niin, että sen ohi pääsisi kävelemään joen vartta pitkin? Vai kuuluvatko puskat kenties Turun kaupungin puisto-osaston vastuulle?

Arkkipiispan villiintynyt puutarha "tois pual jokke" kuvattuna.

Turun piispa keskiajalla ei ollut mikään turha viranhaltija, vaan Suomen mahtavin mies ja johtava auktoriteetti, jonka valta ei suinkaan rajoittunut hengellisiin asioihin. Hänellä oli käytössään oma hallinto, linna ja sitä turvaamassa varusväkeä. Piispa edusti suomalaisten kantaa kuninkaan neuvostossa.

Piispalla oli myös taktista pelisilmää. Kun Suomi vuonna 1809 siirtyi Tukholman hovin alaisuudesta osaksi Venäjän imperiumia, katsoi silloinen Turun piispa Jacob Tengström viisaimmaksi vannoa uskollisuudenvalan Venäjän keisarille.  Reaalipolitiikkaa noudattaneen Tengströmin kerrotaan sanoneen, että "on samantekevää, minkä hallituksen alaisina elämme, kunhan saamme elää turvassa ja rauhassa". Piispasta tulikin keisarin luottomies ja puheenjohtaja komiteaan, joka suunnitteli Suomen ylimmän hallinnon järjestämistä. Vuonna 1817 keisari korotti Turun hiippakunnan arkkihiippakunnaksi ja piispan arkkipiispaksi. 

Tähän liittyy paljon muitakin keskeisiä ja kansalaisille tuttuja perinteitä. Turun tuomiokirkon kellot ovat kertoneet suomalaisille keskipäivän hetken radioaaltojen välityksellä Jatkosodan ajoista asti. Kyseessä on äänite vuodelta 2006, minkä nauhoitusta varten Yleisradio pisti liikenteen poikki Tuomiokirkon ympäristöstä. Radiossa eivät sitten oikeasti kuulu puolenpäivän lyönnit, vaan nauhoitus tehtiin (ymmärrettävistä syistä) keskiyöllä. Tuomiokirkon kellojen lyönnit johdattelevat myös joulurauhan julistamiseen Brinkkalan talon parvekkeelta.

PS. Brinkkalan-talosta on myös lähtöisin sanonta "päin prinkkalaa". Turun Sanomien mukaan on olemassa useita versioita sanonna alkuperästä. Yhden mukaan Brinkkalan talossa toimi 1800-luvulla poliisilaitos, ja kun turkulainen joutui sen kanssa tekemisiin, hänen asiansa menivät ”päin Brinkkalaa”. Toisen version mukaan hevosvetoinen palokunta olisi ajanut ”päin Brinkkalaa” - tai ainakin sen portin pieleen.

Jos törmäät tähän rakennukseen, olet kävellyt tai ajanut päin Brinkkalaa.

PPS. Tuomiokirkon portaiden yläpäässä toimii mitä kelvollisin Dom-kahvila. Soveltuu erityisesti aamukahvitteluun.